Pienin ja samalla suurin haaveeni

Mulla on haave, ja vihaan itseäni jos en koskaan toteuta sitä. Haluaisin nimittäin järjettömän paljon ulkomaille reppureissailemaan ilman varsinaista määränpäätä ja silloin myöskin aika olisi mulle tuntematon käsite.
Oon tuhlannut aikaani ton matkan miettimiseen sen verran ja tuntenut turhautumista siitä, ettei vielä voi lähteä niin paljon, että en halua kaiken tämän olevan turhaa. Eli sen lisäksi että haluni matkustaa on suunnattoman suuri, täytyy mun myös sen takia joskus toteuttaa haaveeni ja lähteä kohti tuntematonta.

En oo niin pitkälle mennyt, että olisin suunnitellut matkareittini mutta luulen että askeleeni (tai lentokoneen siivet tai auton pyörät) suuntaavat Aasiaan. Ajankohtakin on vielä vähän kysymysmerkki. En tiedä olenko kypsä lähtemään suoritettuani lukion loppuun, joten ehkä opiskelen vielä sen jälkeen vuoden tai pari jolloin pidän määrittelemättömän pituisen tauon opiskelusta ja lähden. Tai sitten käyn kokonaan kolmannen asteen koulun ja vasta sen jälkeen reissaan. Vaihtoehtoja on monia.

Yksin olisi mahtava matkustaa. Voisi päättää kaikesta itse; minne menen seuraavaksi, haluanko liikkua juuri minnekään juuri nyt ja pysyä tässä kaupungissa kuukauden. Luulenpa kuitenkin ettei uskallukseni aivan siihen riitä ja voisihan siinä yksinäisyydenkin tunne vallata mielen.

Niin että kuka lähtisi matkaseuraksi, anyone?

There were decisions to make

On ihmeellistä miten erilaista elämä olisi, jos olisi kymmenen vuotta sitten valinnut toisin ja tehnyt ihan eri päätöksiä. Jos olisin silloin ollut syömättä sitä ensimmäistä sipsipussia, en ehkä olisi tässä tällaisena. Jos en olisi lopettanut liikuntaharrastuksiani, en myöskään ehkä olisi tällainen. Ja jos vanhemmat olisivat opettaneet mulle terveellisemmät elämäntavat, olisin ehkä aivan erilainen.

Kasvatuksesta on paljon kiinni mutten missään nimessä syytä vanhempiani siitä, mitä tunnen itseäni kohtaan ja miltä näytän. Mulla on silti aina ollu kaikki vaihtoehdot käytettävissä, olisin voinut tehdä toisin ja ehkä siksi olisin nyt onnellisempi. Väitän kuitenkin, että jos mulle oltaisiin sitkeäsi tuputettu sitä salaattia lautaselle ja mut oltaisiin otettu mukaan lenkille, voisin nyt paremmin.

Oon kai aina ollut mukavuudenhaluinen ihminen ja mieluummin makaan sohvalla kuin lähden lenkille kaatosateeseen. Toisaalta taas olin pienenä luokkani parhaimpia liikunnassa, joten mitä jos olisin kehittänyt taitojani, missä olisin nyt?  Miksen mä sitten tehnyt niin? Ehkä koska mulla on huono itsekuri eikä tarpeeksi halua tulla paremmaksi jossakin.

Tämä jossittelu on ihan turhaa. Mitä sitten jos olisinkin jatkanut liikuntaharrastuksia? Ehkä olisin tippunut niin pahasti että niskat olisivat menneet poikki, tai ehkä olisin nyrjäyttänyt nilkkani niin, ettei se koskaan tulisi enää kuntoon. Ja ehkä en siltikään olisi tämän onnellisempi. Elämä on tässä ja nyt, ei pidä murehtia turhia.

Tyhjiön täyttämistä

Oon koulussa ja mulla on hyppytunti ja istun tässä yksin. Mua ahdistaa kun luokkalaiset nauraa tuolla kauempana. Oon ulkopuolinen.

Tämä viikko on alkanut aivan surkeasti. En ole varma nukuinko toissayönä tuntiakaan, pyörin vaan sängyssä ahdistuneena ja vilkuilin kelloa. Ja viime yönäkin unensaanti tuotti hankaluuksia. Mua jotenkin vaan masentaa enkä tiedä edes mikä. Tuntuu että elämästä puuttuu jotain ja se pitäis täyttää jollakin.

Luin yhdeltä foorumilta erään nuoren kirjoittaman tekstin hänen elämästään. Hän sanoi juovansa aika paljon ja harrastavansa seksiä tuntemattomien kanssa. Siihen vastanneet kirjoittajat sanoivat hänen ehkä yrittävän täyttää toiminnallaan jotain tyhjiötä hänen sisällään.
Minä olen vähän samanlainen. Useimmiten juominen menee yli, mutta en sentään ihan jokaisen kanssa hyppää sänkyyn. Totta puhuekseni yritän kyllä humalassa hakea miehiltä huomiota. En tiedä mitä yritän sillä saavuttaa, ehkä juurikin haluan tästä tyhjyyden tunteesta eroon ja haluan saada läheisyyttä.
No toimiiko se? Ei toimi, muuta kuin ehkä hetkellisesti. Nyt mua vaan hävettää ja ahdistaa enemmän. Mun pitäis yrittää vähentää sitä juomisen määrää, mutta haluan aina vaan enemmän ja enemmän humalaan niin se on vähän vaikeaa, mutta nyt on pakko yrittää. Alkaa mennä yli tämä mun toimintani. Viime viikonloppunakin vietin aikaa ensiavussa enkä todellakaan oo siitä ylpeä...

En mä oikeasti ole tämmöinen. Mikä mua vaivaa, minne oon menossa?

Back again

Sori, mä oon vähän hävinnyt. En edes tiedä miksi. Ehkä siksi ettei ole ollut erityistä aihetta kirjoittaa, vaikka kuitenkin on. Pyöriihän mun päässä jatkuvasti tuhansia ja taas tuhansia ajatuksia. Pitäis vaan saada ne kanavoitua tänne asti.
Oon miettinyt, että sellaisenkin blogin pitäminen olisi hauskaa jossa esiintyisin ihan omana itsenäni, omalla naamallani. Mutta toisaalta ei mun elämässä tapahdu niin paljoa että voisin sellaista kirjoittaa, enkä mä halua julkiseksi kaikkia mun mielessä olevia ajatuksia, joita tännekin kirjoitan. Joten se siitä.

Noh, mitäs mulle on tässä muutaman kuukauden aikana tapahtunut?
Viimeksi kerroin kuinka mun parisuhde päättyi. Se asia on aikalailla poissa mun päästäni, onneksi. En mä kaipaa sitä ihmistä enää mun vierelleni. Oon ilonen että tää kävi mulla näinkin helposti, mun taustani huomioon ottaen olisin saattanut romahtaa paljon pahemminkin. Mutta niin ei käynyt ja nyt elämä hymyilee, ainakin suurimmaksi osaksi.

Oon alottanut opiskelun lukiossa ja siellä menee ihan ok. Mun valitsema koulu on osottautunut ihan kivaksi paikaksi. Ainut huono puoli on sen pieni koko ja siitä johtuvat heille tutut kaveripiirit, joihin on ollut vähän hankala päästä osalliseksi. Suurin osa luokkalaisista on siis ollut koko peruskoulunsa ajan samalla luokalla. Yritä nyt siinä sitten päästä mukaan porukkaan. Joinakin päivinä mua suoraan sanottuna vituttaa ja ahdistaa se ulkopuolisuuden tunne, joka mut siellä toisinaan valtaa. Yritän kuitenkin olla positiivinen ja miettiä, että nää asiat ei muutu hetkessä, ne tarvii aikaa. Ja totta puhuen koko ajan alkaa näyttää paremmalta, joten no worries. Ehkä.

Ja jospa vielä sananen siitä, miksi alunperin alotin tämän blogin, eli laihdutus. No eipä ole onnistunut ei. Osa musta haluais olla tällanen, koska miks mun pitäs muuttua, mun pitäs kelvata kaikille näinkin. Toinen osa musta kuitenkin sanoo että olisin paljon onnellisempi jos jaksaisin ja viitsisin muuttaa itseäni. Ja niin mä olisinkin. On se aika raskasta kuitenkin joka päivä ajatella kuinka lihavalta näyttää, jos istuu näin ja näin ja tuntea syyllisyyttä siitä, että illalla vetäisi naamaansa taas pari leipää. Joten miksi mä en muuta asioita ja tee itsestäni vieläkin onnellisempaa ihmistä? En tiedä, mä en todellakaan tiedä. Pitäis vaan jaksaa yrittää. Joskus. Eli ei ikinä.



Päätän tän aiheesta toiseen hyppivän postauksen sillä, että heitän teille mahdollisille lukijoille kysymyksen:
Mistä te ootte saanut motivaatiota alkaa pudottaa painoa?  Mikä teidät saa haluamaan sitä niin kovasti? Ja mitä mieltä uudesta ulkoasusta?

There is life, even after a broken heart

Tapasin tammikuussa erään ihmisen, joka on jo nyt yks mun elämän tärkeimmistä henkilöistä, ellei jopa tärkein. Eli toisin sanoen tapasin poikaystäväni. Oon täysin rakastunut siihen ja se tunne vaan vahvistuu joka kerta kun me nähdään. Tämä tuntuu niin oikealta, että näin sen pitääkin olla ja näin sen pitääkin mennä. 
Kaikki on niin loistavasti, olen niin onnellinen. ♥

Näin mä kirjotin tänne maaliskuussa, vaikkakin teksti jäi silloin julkaisematta.

Muutama päivä sitten tää melkein viiden kuukauden mittanen onni päätty ja me erottiin.  

Luulin kaiken olevan hyvin ja sitten se yhtäkkiä sanoi ettei tämä toimi enää näin eikä se jaksa enää. Hetken tuntu että mun elämä loppu siihen, että mulla ei oo enää mitään. 

Ne asiat mitä se sano eron syyksi on ihan ymmärrettäviä, mutta musta tuntuu niin epäreilulta ja väärältä ettei se puhunut niistä mitään. Kaikki oltais voitu ainakin mun mielestäni korjata. Tai ainakin yrittää sitä. Nyt tiedän että tein virheitä (teki sekin) ja olisin voinut muuttaa itseäni.

Ite oon sellanen ihminen että mun täytyy näyttää ja puhua tunteistani ja haluankin tehdä niin. Tunteet on kauneinta ja tärkeintä maailmassa, eihän ilman niitä olis mitään. Niistä täytyy pystyä puhumaan. Eli siitä johtuu tämä pieni olo siitä että mua on kohdeltu väärin.

Mä kuitenkin pian tajusin kuinka onnekas mä olen. Oon saanut tutustua aivan upeaan ihmiseen ja kokea sen kanssa kaikkea upeaa. Oon päässyt sen ansiosta ihan uuteen maailmaan ja tutustunut muihinkin tosi mukaviin ihmisiin. Se sai mut tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja kauniiksi. Parempaa ensirakkauden kohdetta ei olis voinut toivoa. Mä tuun varmaan aina rakastamaan sitä jollain tasolla ja se tulee olemaan mulle aina tärkeä.

Eilen mä katoin itseäni peilistä alusvaatteet päällä ja ajattelin: "Ehkä mä en ookkaan niin kauheen lihava". Kerroin tästä sille ja se sano olevansa musta tositosi ylpeä. 

En siis oo menettänyt mitään, ainoastaan saanut. Nyt mä pystyn jo ajattelemaan että eihän mun sitä tarvitse kokonaan päästää kävelemään pois mun elämästä, sillä me ainakin yritetään pysyä ystävinä ja mä uskon että se onnistuu. 

Täytyy silti myöntää että mun on niitä kaikkia halauksia ja suudelmia ikävä. Ja sitä kun se aina nuolas leikkisästi mun nenää ja mä esitin vihaavani sitä vaikka oikeesti rakastin. Ja sitä kuinka se aina syötti mua sipseillä. Haikea olo, mutta kyllä tästä selvitään, niinkun kaikesta muustakin tähän asti. Ajan kanssa... Nyt pitää vaan yrittää nauttia kesästä ja tehdä kaikkea kivaa kavereiden kanssa. Mä tuun vielä joskus olemaan maailman onnellisimmassa suhteessa. :)

Happy New Year 2011!

 Mietitäänpä ensin hieman vuotta 2010.
Vuoden aikana mussa tapahtu ihan älyttömästi muutosta. Enemmän henkistä, mutta myös fyysistä. Henkisesti sillä tavalla, että olen onnellinen nykyään, asenteeni on erilainen, olen oppinut olemaan katumatta mitään ja en mieti niin turhanpäiväisiä asioita kuin ennen. Enkä enää pelkää tulevaisuutta, ainakaan yhtä paljoa.
Vielä on varaa muuttua ja odotankin sitä innolla, myöhemmin tänä vuonna olen ehkä vieläkin onnellisempi.
Fyysin muutos taas tapahtui vähän pukeutumistyylissä (ja lihomisessa, hehehe). Nykyään mun päällä ei näe pelkkää mustaa.

Uusivuosi kului pienellä kaveriporukalla juomisen ja normaalin yhdessäolon merkeissä. Hauskaa oli vaikka pari asiaa hävettääkin, esim. puhelimeen pitäisi ehdottomasti saada alkolukko. Tai vaihtoehtoisesti pitäisi jättää puhelin kotiin. Tai voisi opetella kontrolloimaan itseään. Hah. Tuli sen verran angstattua yhdelle tutulle jonka kanssa mulla oli säätöä ehkä kuukausi pari sitten, ettttä...

Mutta kivojakin asioita tapahtui. Päädyin ajelemaan yhden selvinpäin olevan luokkalaisen kanssa ja yhtäkkiä me sitten suudeltiin siellä (kaverimielessä) vaikka kuinka kauan ja keskusteltiin "syvällisiä". Jotain valitin itsestäni ja se sanoi että mussa ei oo mitään vikaa, oon mahtava tyyppi ja niin edelleen.
Se oli niin ihana kuulla ja koska kyseinen henkilö oli selvä, sen sanomat asiat olivat jopa totta. Piristi kyllä. :)

Toivon, että tämä vuosi tulee olemaan teille kaikille mahtava ja onnistunut! <3