Tapasin tammikuussa erään ihmisen, joka on jo nyt yks mun elämän tärkeimmistä henkilöistä, ellei jopa tärkein. Eli toisin sanoen tapasin poikaystäväni. Oon täysin rakastunut siihen ja se tunne vaan vahvistuu joka kerta kun me nähdään. Tämä tuntuu niin oikealta, että näin sen pitääkin olla ja näin sen pitääkin mennä.
Kaikki on niin loistavasti, olen niin onnellinen. ♥
Kaikki on niin loistavasti, olen niin onnellinen. ♥
Muutama päivä sitten tää melkein viiden kuukauden mittanen onni päätty ja me erottiin.
Luulin kaiken olevan hyvin ja sitten se yhtäkkiä sanoi ettei tämä toimi enää näin eikä se jaksa enää. Hetken tuntu että mun elämä loppu siihen, että mulla ei oo enää mitään.
Ne asiat mitä se sano eron syyksi on ihan ymmärrettäviä, mutta musta tuntuu niin epäreilulta ja väärältä ettei se puhunut niistä mitään. Kaikki oltais voitu ainakin mun mielestäni korjata. Tai ainakin yrittää sitä. Nyt tiedän että tein virheitä (teki sekin) ja olisin voinut muuttaa itseäni.
Ite oon sellanen ihminen että mun täytyy näyttää ja puhua tunteistani ja haluankin tehdä niin. Tunteet on kauneinta ja tärkeintä maailmassa, eihän ilman niitä olis mitään. Niistä täytyy pystyä puhumaan. Eli siitä johtuu tämä pieni olo siitä että mua on kohdeltu väärin.
Mä kuitenkin pian tajusin kuinka onnekas mä olen. Oon saanut tutustua aivan upeaan ihmiseen ja kokea sen kanssa kaikkea upeaa. Oon päässyt sen ansiosta ihan uuteen maailmaan ja tutustunut muihinkin tosi mukaviin ihmisiin. Se sai mut tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja kauniiksi. Parempaa ensirakkauden kohdetta ei olis voinut toivoa. Mä tuun varmaan aina rakastamaan sitä jollain tasolla ja se tulee olemaan mulle aina tärkeä.
Eilen mä katoin itseäni peilistä alusvaatteet päällä ja ajattelin: "Ehkä mä en ookkaan niin kauheen lihava". Kerroin tästä sille ja se sano olevansa musta tositosi ylpeä.
En siis oo menettänyt mitään, ainoastaan saanut. Nyt mä pystyn jo ajattelemaan että eihän mun sitä tarvitse kokonaan päästää kävelemään pois mun elämästä, sillä me ainakin yritetään pysyä ystävinä ja mä uskon että se onnistuu.
Täytyy silti myöntää että mun on niitä kaikkia halauksia ja suudelmia ikävä. Ja sitä kun se aina nuolas leikkisästi mun nenää ja mä esitin vihaavani sitä vaikka oikeesti rakastin. Ja sitä kuinka se aina syötti mua sipseillä. Haikea olo, mutta kyllä tästä selvitään, niinkun kaikesta muustakin tähän asti. Ajan kanssa... Nyt pitää vaan yrittää nauttia kesästä ja tehdä kaikkea kivaa kavereiden kanssa. Mä tuun vielä joskus olemaan maailman onnellisimmassa suhteessa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti